VANHURSKAAN PORTTI

VANHURSKAAN PORTTI
Tarkoituksena oli suorittaa vuotta aiemmin tehdyn cardio-operaation vuosikatsastus. Kuten autokatsastuksessa usein käy, kaikki ei suju aivan nuottien mukaan, eikä sujunut tässäkään.
Tyttäreni Tarja Michal oli tilannut ajan Maccabin lääkäriltä, mutta koska perhelääkärit olivat kiireisiä, hän tilasi ajan sydänlääkäriltä. Tämä vanhanpuoleinen mies vaikutti kovin tympääntyneeltä – ehkä se oli vain opeteltu vakioilme, mutta puoli tuntia odoteltuamme hän vinkkasi meidän sisään. Olimme asialla koko perheen voimalla, kuten tavallista.
Aikansa papereita rutisteltuaan ja puhellen sujuvasti Tarjan kanssa, mitä en pystynyt seuraamaan, hän heitti minulle kysymyksen: Montako tyynyä sinulla on nukkuessasi? Vastasin yhtä huolettomasti: Kolme. Mies melkein pomppasi ylös tuoliltaan huudahtaen; Mihin mies tarvitsee kolme tyynyä? En viitsinyt korjata, että yhtä käytän ja kolme on varalla. Lääkäri mutisi itsekseen koko ajan jotain ja ehkä näki vielä unta miehestä, joka nukkuu kolmen tyynyn kanssa.
Rauhoituttuaan lääkäri kehotti meitä menemään siltä istumalta Shaare Zedekin (Vanhurskaan Portti) sairaalaan, jossa tehtäisiin tarvittavat testit. Niinpä ajoimme suoraan sairaalaan, jossa jouduimme suorittamaan rekisteröinnin, ja sen jälkeen meidät ohjattiin pienehköön odotushalliin, joka oli tungokseen täynnä ihmisiä. Monilla oli paperinippu käsissään, useimmilla kuitenkin kännykät, joita he raplailivat hermostuneesti. Jokunen kipusisko ja lääkäri stetoskooppi arvonsa merkkinä kaulasta roikkuen navigoivat ihmismassan lomitse.
Seinien yläosaan oli kiinnitetty sähköiset ilmoitustaulut, joihin annettiin ohjeita: Numero se ja se huoneeseen numero se ja se. Minun numeroni, joka oli kirjoitettu saamaani rannekkeeseen, oli usein listan kärjessä vain pudotakseen uudelleen pohjalukemiin. Epämukavilla tuoleilla istuminen alkoi tuntua vähemmän mukavalta, mutta jospa se siitä kuitenkin lopulta muuttuisi iloksi, mutta eipähän vain muuttunut. Puoli seitsemän maissa illalla saavuimme sairaalaan, eikä valmista tullut. Aika kului hitaasti, ja tiistaipäivä muuttui keskiviikoksi.
Lopulta Tarja Michal rohkeana etsi käsiinsä viereisen osaston vastaavan hoitajan ja kyseli: "Mikä on homman nimi. Eipä taida tulla mitään tänä yönä", Hoitaja myönteli: "Eipä taida tulla". Hän kehotti perheen jäseniä
menemään kotiin ja tulemaan huomenna katsomaan, mikä on tilanne. Hän järjesti minulle vuoteen osaston käytävän varrelta, jossa jo pötkötteli useita uupuneita. Riisuin enimmät päällysvaatteet ja kengät pois ja yritin asennoitua tilanteeseen. Eipä siinä nukkumisesta mitään tullut, sillä ihmisiä tuli ja meni huudelleen toisilleen viestejään, eikä hengitysilmakaan ollut parhaasta päästä vedosta huolimatta.
Selvisin jotenkin aamuun saakka. Hoitohenkilökunta vaihtui aamulla, nuoret innokkaat ja elinvoimaa uhkuvat hoitajat tai – oppilaat alkoivat suorittaa sairaalan normaaleja rutiinitoimia. Minut ohjattiin pieneen isommasta huoneesta verhoilla eristettyyn soppeen, jossa hoitajat kävivät tarkastamassa verenpaineen – joka varmasti oli noussut useita pykäliä huonosti nukutun yön ja henkisen hivutuksen seurauksena – sekä lämpötilan ja mitä muita lienevät rekisteröineet. Vaihdoin siviilivaatteeni sairaalan antamaan pyjamaan. Emme olleet varautuneet siihen, että jäisin sairaalaan, emmekä tuoneet mitään mukanamme.
Kävin välillä odottelemassa magneettikuvaushuoneen ulkopuolella, mutta ei siellä ollut mitään vastaanottoa. Hiljaiseloa jatkui. Aamiaista tarjottiin yhdeksän maissa, sitä samaa täysin hajutonta ja mautonta, mutta velvollisuuden tuntoisesti nautin muutaman palan. Onneksi perheeni toi mukanaan suolaa ja sokeria, kertomatta sitä kenellekään. He olivat osanneet tuoda myös juotavaa ja pientä pureskeltavaa.
Puolen päivän aikaan vanhempi lääkäri kävi ilmoittamassa, että lääkäri-kollegio on päättänyt, että kun olet nyt sairaalassa, voimme aivan hyvin jatkaa vuosi sitten kesken jäänyttä katedrointia. Asia esitettiin siihen malliin, että päätös on tehty, mutta suostumus on tarpeen kaiken varalta, jos jokin menee pieleen. Se oli tarjous, jota ei ollut mielekästä torjua, eikä siihen ollut mitään syytäkään. Operaatio tehtäisiin seuraavana päivänä, mikä tarkoitti sitä, etten pääsisi kotiin sapatiksi.
Näin yksinkertainen vuosikatselmus muuttui leikkausoperaatioksi, jossa tosin ainoa leikkaus oli oikean käden ranteeseen tehty pieni viilto-haava, josta metallilanka ujutettaisiin suoneen. Sen kulkemista seurataan pienellä röntgenlaitteella. Operaatio on tuskaton ja paljon halvempi, koska kirurgin apuna on vain yksi sairaanhoitaja.
Operaation suoritti tri Wolf, jota kehuttiin yhdeksi parhaista kirurgeista sairaalassa. Tunnin verran hän työskenteli, ja välillä tunsin langan
liikkuvan jopa reisieni sisäpuolella.
Saatuaan työnsä onnellisesti suoritettua lääkäri kertoi vaimolleni, että operaatio sujui ilman komplikaatioita, mutta että hänellä oli vaikeuksia saada yhtä sydämeen verta välittävää tukossa ollutta suonta avattua. Yksi kolmesta oli avattu edellisen operaation aikana, nyt jätettiin yksi vielä avaamatta.
Minut palautettiin takaisin osastolleni ja soppeeni vuoteeni kanssa. Sen jälkeen alkoivat taas sairaalan rutiiniaskareet mittauksineen ja testeineen. Koska verenpaineeni osoitti pientä nousua tavanomaisista mittaustukoksista, lääkärit halusivat pitää minut sairaalassa siksi, kunnes se tasaantuisi. Tämä tarkoitti sitä, että joutuisin makaan osastolla epä-määräisen ajan. Olin huolissani Israel-raporttieni viipymisestä, mutta eipä minulla ollut juuri vaihtoehtoja.
Toisaalta oma mielenkiintonsa on silläkin, että voi rauhassa seurata sairaalan arkea, joka tarkoin säädeltynä seuraa omaa aikatauluaan. Potilaat suhtautuivat oloonsa kovin erilaisesti, monet vain nukkuivat, jotkut harhailivat käytävillä tai käyden kanttiinista ostamassa ruokaa ja kahvia. Pahalta tuntui yli keski-ikäisen miehen yskiminen, joka tuntui kuin hän yskisi keuhkonsa pihalle. Osaston naislääkäri moitti sitä, etten liikkunut käytävällä, mitä hän piti merkkinä siihen, etten ole valmis pääsemään kotiin. Yllättävän paljon sekä potilaissa että henkilökunnassa oli arabimuslimeja: arabipotilaiden pysytellessä omana ryhmänään.
Seuratessani lääkärien päätöksiä ja touhuja ei voinut välttyä ajatukselta, että potilas on heille eräänlainen koekaniini, johon he testaavat sekä toimintojaan että määräämiään lääkkeitä. He odottavat, että kullekin määrättyjä lääkkeitä tulee ottaa ohjeitten mukaan. Jää vain tunto, etteivät he kiinnitä tarpeeksi huomiota siihen, miten ne vaikuttavat muihin elimiin, maksaan, munuaisiin jne. Kolesteroli-arvojen säätelemiseen tarkoitetut statin-lääkkeet ovat toisten lääkärien mielestä vaarallisia, mutta silti niitä käytetään. Perhelääkärini uhkaili, että jos en kestä hänen määräämiään lääkkeitä, he joutuvat poistamaan koko sappirakon. Olen joutunut käyttämään sisäelimiä puhdistavia nesteitä, kuten viinietikkaa kivun poistamiseksi.
Pohjimmaiseksi jään tunne, että sieluni on asennettu savimaljaan, joka vuosien kuluessa haurastuu yhä enemmän. Kun yhden kohdan saa jotenkin harsittua kasaan, toinen kohta osoittaa murenemisen merkkejä. Tämä voi joskus osoittautua vaikeaksi ongelmaksi, jos on hengeltään edelleen vireä ja toimelias, mutta keho ei pysy mukana. (Rm.7:17 -25)
Kastel 21.08.2017 Gavriel



Comments

Popular posts from this blog

PERJANTAI 03.02.2017

Sunnuntai 22.08.2021

Tiistai 17.08.2021