KÄYNTI TUONELAN PORTILLA

KÄYNTI TUONELAN PORTILLA

KESKIVIIKKO, maaliskuun 9 päivä, oli aivan tavallinen työpäivä. Näin olin ainakin ajatellut mielessäni.

Olin aloittanut hyvissä ajoin raportin kirjoittamisen ja mielestäni päässyt hyvään alkuun, kun kymmenen maissa nuorin tyttäreni Tarja Michal ilmoitti, että minulle on varattu lääkäri puolen tunnin kuluttua, "joten alahan valmistautua".

Tuli vähän yllättäen, ja katselin haikeana raporttiani, että puolentoista tunnin kuluttua se olisi valmis. Laskeskelin, että lääkärin vastaanotolla menisi 1.5 tuntia, joten pari tuntia puolen päivän jälkeen raporttini alkaisi olla valmis, tai niin kuitenkin laskeskelin. Miten väärässä olinkaan!

Matka lääkärin vastaanottotilaan kesti 10 minuuttia, mutta kuten tavallista, hän oli puolisen tuntia myöhässä. Ranskasta Israeliin muuttanut mieslääkäri mutisi itsekseen, että hän mieluummin hoitaisi ranskaa puhuvia potilaita, koska hän vierastaa anglosakseja. Hippokrateen valan tai maccabi-virkailijan velvollisuudentunnon takia hän kuitenkin otti minut vastaan. Hän koputteli vähän sieltä ja täältä, mittasi verenpaineen – joka oli vähän turhan korkealla -, pituuden ja painoni ihan rutiinin vuoksi. Lopuksi hän kuulosteli steto-skoopillaan sisäisiä sanomia kuunnellen samalla tyttäreni kertomusta ajoittaisista kivuista rinnan alueella, mihin hän vastasi lääkärin vakiokysymyksellä: Miksi vasta nyt tulitte? Olin ilmeisesti tullut maininneeksi hetkellisistä kivuista rinnassa, mutta ne yleensä poistuivat pienen lepotauon jälkeen.

Aikansa touhuttuaan lääkäri keskittyi laatimaan raporttia antaen samalla ohjeita Markku-pojallemme, joka toimii auton-kuljettajana. Koska minulla on määrättyjä vaikeuksia saada selvää ihmisten puheista, vasta Markun käännettyä autonnokan suoraan kohti Jerusalemia sain selville, että minut oli määrätty hätätutkimuksiin klinikalle. Lääkärin lähetteessä lienee ollut tarvittava tiedote hätätapauksesta, koska minulta otettiin välittömästi erilaisia näytteitä, jotka valmistuivat tunnin kuluessa.

Klinikan vastaavan lääkärin saatua tulokset hän antoi oman diagnoosinsa, jota alettiin toteuttaa välittömästi. Omin jaloin olin kävellyt klinikalle, mutta siellä minut asetettiin makaamaan pyörillä varustetuille paareille ja kärrättiin suoraan ulkona odottavaan ambulanssiin, joka muutaman minuutin kuluttua pysäytti Shaarei Zedekin sairaalan sisäänkäynnin kohdalla.

Ambulanssiin oli ahtautunut puolisen tusinaa lääkäreitä tai harjoittelijoita ja kipusiskoja, eräänlainen iskuryhmä, joka oli valmis räjähtämään toimintaan, jos osoittaisin pienintäkin merkkiä hätätapauksesta, mitä onneksi ei tullut.

SAIRAALAAN kärrättynä minulta otettiin uudelleen monenlaisia näytteitä ja tunnusteltiin sormituntumalla vähän sieltä ja täältä. Ilmaisesti lääkärit luottivat enemmän teknisiin laitteisiinsa ja testituloksiinsa, koska minulta ei kysytty mitään. Jos olisikin, olisin varmaan ihmetellyt, mistä tämä touhu oikein tarkoittaa, sillä eihän minulla ole mitään hätää. Vähän rintakipua, sitähän nyt on vähän jokaisella eri syistä johtuen, eikä maailman tilanteen raportointi ainakaan ole erityisen terapeuttinen.

Iltapäivällä sitten ilmoitettiin, että tekniset laitteet ja robotit ovat päättäneet, että operaatio suoritetaan seuraavana, eli torstaipäivänä. Kaikki sujuu siellä siten kuin lääkärit määräävät, eikä siinä potilaalla ole juuri nokan koputtamista – ja jos olisikin, ei sitä kukaan kuuntele. Olin muuttunut itsenäisesti ajattelevasta henkilöstä vain sarjaksi numeroita, jotka oli kirjoitettu ranteeseeni kiinnitettyyn tunnisterannekkeeseen.

Koska sairaalassa oli tungosta, minut sijoitettiin tilapäisesti jonnekin käytävän varteen, mutta paikan vapauduttua pääsin toisen käytävän varteen kyhättyihin komeroihin, joita oli verhoilla pyritty eristämään toisistaan.

Illan aikana hoitajat kävivät mittailemassa verenpainetta ja antamassa pillereitä, toiset vähän isompia, toiset pieniä valkoisia, joilla kai pyrittiin valmistelemaan operaatiota.

Yö sujui suhteellisen mukavasti, vaikka outo paikka tuntui vieraalta ja epämukavalta. Sairaalan tarjoama ruoka oli jotain pöperöä, jossa ei ollut mitään makua, mutta yritin kuuliaisesti niellä alas. minkä pystyin. Kaipa silläkin on oma tarkoituksensa.

Huonosti nukutun yön jälkeen odoteltiin operaatioaikaa, joka tulisi alkamaan aamupäivällä. Hyvissä ajoin minut kärrättiin vuoteessa jonnekin käytävän laajennukseen, jossa oli muutamia muitakin odottelemassa vuoroaan. Tunsin oloni huono-vointiseksi ja siksi pyysin juotavaa, mutta hoitaja kävi jossain vaiheessa kiinnittämässä käsivarteeni nesteen tiputuslaitteen, mikä esti minua pääsemästä vajuuttamaan sisäistä nesteen säännöstelyä, joka on säädetty kolmen tunnin ajoituksella. Tämä osoittautui myöhemmin operaation aikana hankalaksi.

Aikani odoteltuani ja seurattuani odotustilassa sivullisten liikkumista siellä – joista etenkin omistajan elkein toimivat ortodoksijuutalaiset kiinnittivät huomiotani – lopulta minua tultiin hakemaan leikkaussaliin, joka oli laajahko, kylmä tila täynnä erilaisia koneita ja laitteita. Hoitajan ja lääkärin yhteis-työnä minut kierrätettiin vuoteesta leikkauspöydälle.

Kysymys ei ollut varsinaisesta leikkauksesta, vaan operaatiosta, jossa vastaava naislääkäri ujutti ohutta metallilankaa suoneen, alkaen pienestä ranteeseen tekemästään haavasta. Koska operaatiota eli langan etenemistä suonessa seurattiin röntgen-laitteen avulla, minulle asetettiin vahvat säteilysuojat. Lääkärillä oli apunaan jonkinlainen puskurilaite, josta jäi vaikutelma, että se välistä kuin ampui lankaa eteenpäin. Menetelmä voi olla tehokas, ja ainakin minun tapauksessa täysin kivuton. Jossakin vaiheessa tunsin paineen helpottavan rinnassani, eli hän oli ehtinyt sinne saakka. Pystyin jopa osittain seuraamaan langan etenemistä muovipäällysteeseen peilaavan kuvan avulla.

Eipähän siinä paljon ollut tekemistä, olla vain ja kuunnella henkilökunnan vaimeaa keskustelua. Jostain syystä naislääkäri tiukkasi useaan kertaan, kun en heti vastannut, mistä olin tullut Israeliin. Kerrottuani tulleeni Suomesta hän henkäisi syvään ja huudahti kuin ilahtuneena: Suomesta, kuitenkaan kertomatta, mitä siinä oli erikoista, eikä suostunut kertomaan, mistä hän itse oli tullut. Ihan joviaalin tuntuinen ihminen lääkäriksi.

Koska operaatio kesti runsaasti yli nesteen säännöstelyaikani, pyrin varoittamaan, että ongelma on kehittymässä. Siihen ei reagoitu mitenkään, joten lopuksi minun oli sanottava tarvittavalla vakavuudella, että nyt on tosi kysymyksessä.

Hoitaja kävi hakemassa puristetusta massasta tehdyn laitteen, jolla tilannetta pyrittiin helpottamaan, mutta se ei tainnut oikein onnistua lääkärin kaiken aikaa varoitellessa, etten saa liikkua minnekään. Lopulta koko operaatio keskeytettiin, vaikka minä olisin mieluummin jatkanut loppuun saakka. Naislääkäri valitti sitä, että jotain jäi vielä puhdistamatta. Myöhemmin lääkärit harkitsivat, jatketaanko operaatiota – kaksi sydämeen verta kuljettavaa suonta jäi puhdistamatta – vai hoidetaanko ne lääkkeitten avulla, mikä jäikin päätökseksi.

Operaatiota seuraavan yön vietin sairaalassa. Seuraavana päivänä lääkäri kertoi, että verenpaine on 200, ja siksi minun olisi jäätävä sapatin ajaksi sairaalaan, mutta asia ratkaistaisiin perjantaina. Lääkkeillä verenpainetta saatiin laskemaan 190, mutta sekin liian korkea. Halusin kuitenkin päästä sapatin ajaksi kotiin, mihin lääkärit vastahakoisesti suostuivat. Kotiin päästyäni mittaamani verenpaine oli enää 128, mikä todettiin tyydytyksellä, eli ratkaisu oli oikea.

Perheeni, Maija-vaimo, Markku ja Tarja Michal kävivät useita kertoja katsomassa minua sairaalassa.

Operaation jälkeen seurasivat sydänlääkärin suorittamat tarkastukset, sydänkuvaukset sekä keuhkojen röntgen-tutkimukset, joissa ei havaittu mitään mainittavaa, vaan todettiin palautumisen edistyvän hyvin. Myös rasituskoe sujui ilman hälyttäviä havaintoja.

Lääkärit määräsivät minulle puolisen tusinaa lääkkeitä, joista terapeuttiseksi määritelty osoittautui sellaiseksi, että jätin sen pois. Se aiheutti tunteen, että putoan jonnekin kuiluun, josta en lopulta pääse ylös. Toinen poistamani lääke on kolesterolia alentava statin-lääke, josta varoitetaan artikkeleissa. Lääkäri ei tietenkään ollut ollenkaan onnellinen saatuaan tietää tästä, mutta minusta neljän lääkkeen syöminen tuntuu riittävältä, jotta sisäelimetkin voisivat säilyä toimintakykyisinä.

Olen kuuliaisesti nauttinut noita jäljelle jääneitä lääkkeitä. Verenpaineeni on alkanut tasaantua 125 -135 tienoille, mikä osoittanee verisuoniston puhdistumista.

OPERAATION hengellistä arviointia

KOKO tuon operaation ja sen jälkeisen ajan minulla on ollut tunne, että seuraan tilannetta kuin sivullisena. Missään vaiheessa en kokenut kuoleman tai vaaran läheisyyttä.

Jonkin ajan kuluttua operaatiosta sain silmieni eteen näyn, jossa katselin tilanteen kehittymistä sivusta katsoen. Kaiken aikaa tapahtumien yllä näin kuin miehen reiden vahvuisen köyden tai palkin, joka ilmaisi tilanteen olevan täysin hallinnassa. Missään vaiheessa en poistunut ruumiistani, siitä ei ollut kysymys, olin kaiken aikaa täysin tajuissani.

Maija-vaimoni kertoi nähneensä näyn, jossa olimme molemmat nousemassa ylös portaita, joiden yläpäässä oli tiukasti suljettu ovi, ilmeisesti tuonelan portti. Olin kääntynyt katsomaan taakseni ja palannut sitten portailta takaisin maan pinnalle. Tuonelan porttia ei avattu missään vaiheessa.

JEESUS KRISTUS sanoi opetuslapsilleen: "Joka uskoo Minuun, hän ei koskaan näe kuolemaa". Tämä termi "näe" voitaisiin ehkä paremmin kääntää sanalla "koe", mikä vastaa omaa kokemustani. En missään vaiheessa kokenut olevani kuolemassa, vaikka ilmeisesti olin siitä vain yhden epäonnistuneen sydämenlyönnin päässä. Vaikka niin olisi tapahtunutkin, se olisi tarkoittanut vain sielun irtaantumista tästä savimajasta, joka ei voi periä Jumalan valtakuntaa, se on otettu maasta ja maaksi sen tulee jälleen maatua.

Ihmisen kuolematon sielu, ja se eläväksi tekevä henki, jonka Jumala puhalsi ihmisen sieraimiin, jäävät odottamaan Jumalan puutarhassa ruumiin ylösnousemista.

Se ruumis on kuitenkin kirkastettu ruumis, jossa ei ole tämän synnin turmeleman tomumajan vikoja ja vajavuuksia. Ihminen ei kuitenkaan muutu enkelien kaltaiseksi henkiolennoksi.

Tunnen olevani kuin Jumalan määräämällä jatkoajalla. Mikä Hänen tarkoituksensa on, selvinnee aikanaan. Jonkin aikaa ennen operaatiota keskustelin unessa jonkun kanssa, joka vakuutti minulle: "Sinulla on vielä monta hyvää vuotta edessäpäin, mutta pidä parempaa huolta itsestäsi". Erityisesti psalmin 23 sanoma on alkanut elää minulle: "Herra on minun Paimeneni, ei minulta mitään puutu".

Kastel 04.07.2016

Gavriel